Disney aiheisia artikkeleja

Tälle sivulle pyrin kokoamaan eri yhteyksissä julkaistuja Disney-aiheisia artikkeleja.

 

Ankkalinnan Pamauksen #35 juttu Disney keräilijäsivuilta Disney lautapeleistä:

https://drive.google.com/file/d/0B30GPVcs0JnGdTEzTzFRYldBWW8/view?usp=sharing

 

Ankkalinnan Pamauksen #34 juttu Disney keräilijäsivuilta postikorteista:

https://drive.google.com/file/d/0B30GPVcs0JnGRVJ6amtCa2RTQWc/view?usp=sharing

 

Ankkalinnan Pamauksen #33 juttu Disney keräilijäsivuista:

https://drive.google.com/file/d/0B30GPVcs0JnGUnFleEJYbm5kaHc/view?usp=sharing

 

Miltä Disney Prinsessat näyttäisivät oikeina ihmisinä:

https://drive.google.com/file/d/0B30GPVcs0JnGX0xLVmxoX1J5b1k/view?usp=sharing

 Disney sarjakuvat:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Disneyn_sarjakuvat

Disney Murrealbumit:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Disney-murrealbumit

Disneyn kolkompi puoli:

http://ankkalinnake.blogspot.fi/2015/04/666-artikkeli-disneyn-kolkompi-puoli.html

 Muutama juttu Walt Disneyn pienoisrautatieharrastuksesta:

http://sparetimelabs.com/animato/animato/rail/walt.html

 

 

Kuinka minusta tuli Disney fani

Ensimmäinen omistamani Aku Ankka lehti

Alussa oli vain Aku…

Ensimmäinen selkeä muistissani säilynyt kokemus Disneystä yleensä ja sen lippulaivasta Aku Ankka lehdestä on niinkin kaukaa kuin numerosta 52/1968. Kyseisen aviisin tarinat painuivat erityisen hyvin 4-vuotiaan pikkupojan mieliin, sillä äitini hankki juurikin kyseisen lehden lohduksekseni mennessämme Kuopion Yliopistolliseen keskussairaalaan kitarisaleikkaukseeni. Lohtua lehti toikin, sillä muistan edelleen varsin hyvin itsevarmuuteni leikkausta edeltäneeseen nukutukseen mennessäni.  Anestesialääkärin kysellessä leikillään minkälaisia unia halusin nukutuksessa ollessani nähdä, vastasin topakasti että tietysti Akusta ja veljenpojista! (Sinällään tyhmä kysymys noinkin viisaalta mieheltä!). Mieleenihän olivat juuri tuoreeltaan syöpyneet äitini odotushuoneessa lehdestä lukemana Akun epäonninen autontuunaus projekti ja Robin Hiiren, sekä ilkeän Blottinghamin šeriffin jännittävät edesottamukset. Kyseinen lehden numero tuli valitettavasti aikanaan kadotettua, mutta nyt olen kehystänyt yhden samaisen lehden seinälleni "ensimmäisenä Akunani".

  

Meille tulee Aku!

Aivan seitsenkymmenluvun alussa minulle tuli jonkin aikaa Aku Ankka, jonka äitini oli jostain naistenlehtien oheistarjouksesta lyhyeksi aikaa tilannut. Mutta omaa ensiasuntoa säästävässä tavisperheessä ei ollut käyttää yhtään ylimääräistä ropoa isäni usein mainitsemaan "mainosmiesten luomiin turhuuksiin". Niinpä Akujakin oli aina välillä luettava kavereitten luona hampaita kiristellen ja kateudesta vihreänä. Muistan tehneeni poikien kanssa pientä vaihtokauppaa ja joskus vähän vilunkiakin, niin kova oli orastavan keräilijänalun tarve hankkia lehtiä kokoelmiin. Tuohon aikaan vähäinen kokoelmani mahtui yhteen pahvilaatikkoon, joka oli aina käteni ulottuvilla sänkyni alla. Jo silloin vannoin, että jos mulla joskus on edes vähäsen omaa rahaa, niin varmasti hankin kaikki Suomen Akun numerot omakseni.

Vaikkakin nämä unelmien täytteiset lehdet olivat umpiluettuja ja lähes kaikki vuorosanatkin osasi jo ulkoa, niihin ei koskaan kuitenkaan kyllästynyt. Uutta Akua odotettiin keskiviikkoisin kuin kuuta nousevaa ja joskus vanhempia numeroita saattoi löytää divareista. Mitään harvinaisia 1950-luvun lehtiä en kyllä silloin kuitenkaan nähnyt normaaleissa osto- ja myyntiliikkeissä. Lienevätkö ne jo silloin löytäneet tiensä keräilijöille ja erikoistuneisempiin liikkeisiin joita ei kotiseudultani valitettavasti löytynyt.

  

Disney oheiskrääsää

Tietenkin kun vielä leikki-iässä oltiin, kaikenlaiset pikku ukkelin nakaleet sekä figuurit kiinnostivat kovasti. Purukumeista kerättiin Asterix ukkoja ja Disneyn vastaavia odoteltiin kuumeisesti tulevan myyntiin. Lelukaupoissa myytävät maalatut ja muropaketeista tulleet maalaamattomat figuurit saivat kuitenkin kelvata leikkeihin.

Lueskelun lomassa imeskeltiin tietysti Koffin Aku Ankka limpparia ja pureskeltiin Jenkin salmiakki Aku purkkaa. Pettymykseksemme purukumeissa ei tullutkaan figuureja vaan ainoastaan lyhyitä kääresarjakuvia ja tarroja. KOP:n oivallisiin Roope Ankka pankkeihin säästettiin kilvan kolikkoja ja sängynpäätyä valaisivat tuttujen Disney hahmojen ympärille rakennetut muoviset lampunvarjostimet. Disney ajoi näin ovelasti ja totaalisesti Aku Ankkaa monilla muillakin oheistuotteillaan kaikkien lasten ja aikuistenkin tietoisuuteen.

 
Taskari tulee – ole valmis!

Täyttäessäni syksyllä 1973 yhdeksän vuotta, sain sedältäni lahjaksi ensimmäisen Aku taskukirjani. Se oli tuolloin vasta numero 16 ja nimeltään Voimakolmikko. Olin toki tietoinen Akun taskukirjojen olemassaolosta jo aiemminkin, mutta taloudellisista syistä johtuen en omistanut aiemmin yhtään kyseisen sarjan julkaisua.


Tuohon aikaan lähes kaikki sarjakuvat ja varsinkin Disneyn sellaiset menivät meidän pikkupoikien päähän kuin häkä. Eihän meillä tietenkään ollut alkeellisintakaan tietoa sarjojen piirtäjistä tai tarinakertojista, eikä varsinkaan siitä, että esimerkiksi valtaosa taskareiden silloisista sarjoista väännettiin Italiassa. Amerikkalaisena Akua aina pidettiin ja Floridaan Ankkalinna (Disneyland) ainakin meilläpäin sijoitettiin. Tokihan Barksin piirtämät sarjat erottuivat tyyliltään muista ja olivat jo silloisen kymmenvuotiaan vesselin silmissä jotain elämää suurempaa.

Ensimmäinen taskari, tuli puhki luettua jo loppusyksyn aikana ja jouluna meitsiä odottikin sitten kaamea pettymys, sillä en saanutkaan joululahjaksi toivomaani uutta Aku kirjaa, vaan jonkun onnettoman jääkiekkopelin. Viikkokausien kiukuttelun jälkeen valistuneet vanhempani tilasivat kuitenkin kestotilauksena Aku Ankka -lehden sillä lupauksella, että en havittelisi enää taskareita, enkä muitakaan Disney julkaisuja. Lisäksi sopimukseen kuului, että lukisin aina uuden Aku Ankan myös nelivuotiaalle pikkuveljelleni. Kiinni veti ja kättä päälle isäukon kanssa! Jupisin kuitenkin, taskussa toista kättä nyrkkiin puristellessani, että kyllä mä ne taskaritkin vielä tavalla tahi toisella kuitenkin hankin. Odottakaas vaan Disneyvihaajat...


Keväällä 1974 alettiin tutkia siitepölyallergiaani ja jouduin tämän vuoksi ensimmäistä kertaa pois kotoa, viikoksi Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Sairaalassaolon ankeuden ja tuskan verukkeella sain äitini heltymään peräti kahden uuden Aku-taskarin hankintaan. Sain nimittäin sairaalaan mennessäni taskarin numero 18 Aku urhokas ja sieltä pois päästyäni numeron 19 Roope Sedän miljoonat. Voi sitä onnen ja ilon aikaa. Ja kaikki nämä tietysti mahdollisimman kalliilla (a' 4,50 mk) kioskista hankittuna!

  

Divarien koluajaksi

Nuukemman isäni (pidin häntä vähintään Roopen veroisena pihtarina) huomattua, että olin auttamattomasti luisunut keräämään myös Akun taskukirjoja, hän vei minut ensikertaa paikalliseen divariin. Silmäillessäni sarjakuvalehtiä pursuavia hyllyjä ja laareja tunsin olevani, kuin jossain unenomaisessa runsauden maailmassa. Vanhoja (porno) lehtiä vaihtamalla isäni sitten hankki minulle useita puuttuvia taskari-numeroita. Olihan niiden ilmestyminen alkanut vain nelisen vuotta aiemmin, joten aiempaakin materiaalia oli vielä kohtalaisen hyvin saatavilla. Tällä eka reissulla kokoelmani karttui muutamia aiemmin ilmestyneitä opuksia, muun muassa jouluisen pettymyksen tuoneella Roopen joulutervehdyksellä.

  

Slouganit jäivät mieleen

Elimme kaveriporukkani kanssa tuolloin niin ankkojen lumoissa, että Ankkalinnan väki oli luonnollinen osa elämäämme, aivan kuin ketkä tahansa muutkin kanssaeläjämme. Juteltiin sarjakuvatarinoista ja otettiin niistä kuviteltuja hahmoja leikkeihimme mukaan. Naureskeltiin nimimuunnoksille, jahka ne alkoivat yleissivistyksen kasvaessa avautua. Esimerkkinä mainittakoon Ankkalinnan sinfoniaorkesterin johtaja "Ukko Komu", jonka äitini suomensi minulle aivan oikein kapellimestari Okko Kamuksi. Omaan sanastooni ovat syöpyneet tältä ajalta muuan maukas firman nimi: "Kepuli & kumppani". Kuolemattomana lauseena on jäänyt veljeni ja minun yhteiseen sanavarastoon ikiajoiksi myös: "Kaho ihmettä! Ankka ui", sekä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonia muistuttavan ravintolan johtajan ärähdys Akun maksamattomasta ateriasta. Aku: "Kas kun... tuota ...en pysty maksamaan laskua...", Johtaja: "Mitäääh?", Aku: "Minä korvaan sen työlläni! Raadan keittiössä vaikka koko yön".   


Kaiken kaikkiaan niin tämä, kuin monet muutkin aikakauden Disney julkaisut loivat hyvin pitkälle pohjaa kasvavan pojanpässin tulevalle maailmankuvalle. Kun tarkemmin muistelee, tulee käyttäneeksi edelleen monia sananparsia ja sukkeluuksia sekä aivan todellista faktaakin juuri näistä ensimmäisistä mieleen jääneistä julkaisuista. Osalle kanssaihmisistä ne aukeavat, osa kuvittelee meikäläistä varmaan omituiseksi höpöttäjäksi. Tietyistä sanonnoista on tullut jo taattua perheemme sisäpiirin kamaa, jota puhutaan ja ymmärretään kolmessa polvessa!

  

Pisnismies Hannu!

Muistelen näin jälkeenpäin sitä tuskan täyttämää iloa, kun joko itse näin tai sain kuulla kavereilta uuden taskukirjan ilmestyneen. Silloinhan niitä tuli huomattavasti nykyistä harvemmin ja nuoremmille lukijoille tiedoksi: joka toinen aukeama oli vielä mustavalkoinen! Tällöin käännettiin kaikki taskut, niin omat kuin salaa isänkin. Kerättiin pulloja ja myytiin jopa koottavia lennokkeja ja akvaariokaloja kavereille. Kirja piti saada hinnalla millä hyvänsä. Joskus turvauduin myös ovelaan leasing keinotteluun. Kaverit saivat MINUN hankkimaani ja omistamaani kirjaan ensilukuoikeuden, mikäli osallistuisivat tietyllä summalla sen hankintakuluihin. Nerokasta, eikö totta! Tuohon aikaan taskukirjathan olivat selvästi lehtiä kalliimpia, maksoihan Aku Ankka lehti vain 80 penniä.

  

Köyhän on oltava nöyrä

Ilmestyihän Aku Ankka lehden ja taskukirjojen lisäksi 1970-luvulla toki muitakin Disney julkaisuja. Niitä tuli hankittua satunnaisesti, mutta kun isäni sanoin, "köyhän tulee olla nöyrä", useimmat näistä saivat jäädä kaukaisiksi utuisiksi haaveiksi. Kirjastossa tuli luettua Jättikirjoja ja joitain Akun parhaat albumeita saatua lahjaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Poikkeuksen muodostaa Sudenpentujen käsikirja, joka tietysti piti ehdottomasti saada. Lukivathan Akun veljenpojatkin sitä aina kiperiin tilanteisiin joutuessaan, miksen siis minäkin. Itse en toki vielä tiennyt mitä opetuksia kirja sisältää, mutta lopulta säästettyäni ja saatuani luvan sen hankkimiseen läksin arkana kyselemään opusta tunnetulta torinkulman lehtikioskilta. Sen varmaankin pitkälti yli 80-vuotias huonokuuloinen lehtimummo ei ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, vaan hoki vaan jotain käsittämätöntä "ollaan tiällä susia paossa...tms.". Nolotti, mutta onneksi kirja löytyi kuitenkin naapurista, hyvin varustetusta Savolan kirjakaupasta ja niin oli taas yksi pikku unelma jälleen toteutunut.

  

Leffakoneen lumoissa

1970-luvun puolivälin maissa Suomen markkinoille tuli uusi, TV:ssäkin mainostettu ihmelaite Movie Viewer eli suomeksi Leffakone, joka mahdollisti elävän kuvan katselun ilman projektoreja ja valkokankaita. Pakettiin kuului kädessä pidettävä katselulaite, sekä siihen sopivia elokuvakasetteja. Noin minuutin pituinen piirretty elokuva liikkui laitteen sivulla olevaa kampea pyörittämällä. Jostain ihmeen syystä sain tällaisen vempaimen kymmenvuotislahjakseni. Elokuvankin muistan vielä hyvin tarkkaan, se oli nimeltään: "Yksinäiset aaveet". Sitä tuli veivattua kerta jos toinenkin läpeensä, mutta muihin filmeihin ei ollut varaa. Kyseisen vempaimen hinta muuten oli aikoinaan 35 mk. Saman hinnan sain maksaa euroissa jokunen vuosi sitten kun hain vastaavan laitteen ja elokuvan nostalgianälkääni sammuttamaan. Niin ne ajat muuttuvat.

  

Roope astuu kehiin!

Vuonna 1978 tuli sitten jotain todella mullistavaa, mitä me pojat emme osanneet odottaakaan. Alkoi ilmestyä Roope Sedän taskulehti. Se tuntui niin kiinnostavalta ja puoleensavetävältä, että muutamien irtonumeroiden jälkeen sain kuin sainkin taivuteltua vanhempani tilaamaan lehden veljelleni. Toki minulla oli aina etulukuoikeus ja lisäsin tietysti kyseiset lehdet kokoelmiini vähin äänin. Veljeni kun ei ole onnekseni koskaan ollut mitään keräilijäsorttia, vaikka sarjakuvista muuten tykkäsikin.

  

Se siitä

Tämän jälkeen Disney keräilyni on jatkunut eriasteisesti elämäntilanteitten mukaan. Koskaan en ole kuitenkaan hävittänyt kokoelmaani ja viime vuosina olen laajentanutkin sitä runsaasti. Eriasteisella prioriteetilla olen saanut hankituksi lähes kaiken aikanaan haaveilemani, toki noin 30-40-vuotta jälkijunassa. Lapseni eivät ole jostain syystä innostuneet lainkaan keräilystä, hyvä kun olen edes jotenkin saanut väkisin heitä lukemaan näitä yleissivistäviä julkaisuja. Keräilijän kärpäsen puraisema luonne ei kuitenkaan koskaan muutu. Aivan samanlaisen sairaalloisen säväyksen saan edelleenkin huomatessani jonkin minulta puuttuvan Disneyn julkaisun ilmestyneen jonnekin myyntiin. Se on saatava hetimiten hankituksi, muuten kokoelma ei ole täydellinen.

 


Hannu Heiskanen

Ankisti lintukaupunki Kotkasta

 

 

 

Kyseinen artikkeli on julkaistu Ankkalinnake sivustolla 2013

 

Intro:

Keräilyn maailma, osa 2: Hannu Heiskanen

"Keräilyn maailma"- sarjamme saa jatkoa! Kolme vuotta siinä ehtikin vierähtää, mutta hyväähän tunnetusti kannattaa odottaa! Tällä kertaa kokoelmastaan kertoo Hannu Heiskanen, joka tunnetaan myös nimellä Hanivei ja Hannibal internetin ihmeellisessä maailmassa.

Akun taskari 16 - Voimakolmikko - innoittajani taskareihin

Täyttäessäni syksyllä 1973 Kuopiossa yhdeksän vuotta, sain sedältäni lahjaksi tuon otsikossa mainitun opuksen. Olin toki tietoinen Akun taskukirjojen olemassaolosta jo aiemminkin, mutta taloudellisista syistä johtuen en omistanut aiemmin yhtään kyseisen sarjan julkaisua. Aku Ankka -lehti meille tuli kylläkin ajoittain lyhyinä jaksoina, mutta omaa ensiasuntoa säästävässä tavisperheessä ei ollut käyttää yhtään ylimääräistä ropoa isäni usein mainitsemaan "mainosmiesten luomiin turhuuksiin". Niinpä Akujakin oli aina välillä luettava kavereitten luona hammasta purren ja kateudesta vihreänä. Jo silloin vannoin, että jos mulla joskus on edes vähäsen omaa rahaa, niin varmasti hankin kaikki Akut...

Tuohon aikaan lähes kaikki sarjakuvat ja varsinkin Disneyn sellaiset menivät meidän pikkupoikien päähän kuin häkä. Eihän meillä tietenkään ollut alkeellisintakaan tietoa sarjojen piirtäjistä tai tarinakertojista, eikä varsinkaan siitä, että esimerkiksi valtaosa taskareiden silloisista sarjoista väännettiin Italiassa. 

Taskari numero 16 Voimakolmikko tuli siis puhki luettua jo loppusyksyn 1973 aikana ja jouluna meitsiä odottikin sitten kaamea pettymys, sillä en saanutkaan joululahjaksi toivomaani taskaria No:17 Roopen joulutervehdys, vaan jonkun onnettoman jääkiekkopelin. Viikkokausien kiukuttelun jälkeen valistuneet vanhempani tilasivat kuitenkin Aku Ankka -lehden sillä lupauksella, että en havittelisi enää taskareita, enkä muitakaan Disney julkaisuja. Lisäksi sopimukseen kuului, että lukisin aina uuden Aku Ankan myös nelivuotiaalle pikkuveljelleni. Kiinni veti ja kättä päälle isäukon kanssa! Jupisin kuitenkin, taskussa toista kättä nyrkkiin puristellessani, että kyllä mä ne taskaritkin vielä tavalla tahi toisella kuitenkin hankin. Odottakaas vaan Disneyvihaajat... 

Keväällä 1974 alettiin tutkia siitepölyallergiaani ja jouduin tämän vuoksi ensimmäistä kertaa pois kotoa, viikoksi Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Sairaalassaolon ankeuden ja tuskan verukkeella sain äitini heltymään peräti kahden uuden Aku-taskarin hankintaan. Sain nimittäin sairaalaan mennessäni taskarin numero 18 Aku urhokas ja sieltä pois päästyäni numeron 19 Roope Sedän miljoonat. Voi sitä onnen ja ilon aikaa. Ja kaikki nämä tietysti mahdollisimman kalliilla (a' 4,50 mk) kioskista hankittuna! 

Nuukemman isäni, jota pidin vähintään Roopen veroisena pihtaajana, huomattua että olin auttamattomasti luisunut keräämään myös Akun taskukirjoja, hän vei minut ensikertaa paikalliseen divariin. Silmäillessäni sarjakuvalehtiä pursuavia hyllyjä ja laareja tunsin olevani, kuin jossain unenomaisessa runsauden maailmassa. Vanhoja (arvatenkin porno) lehtiä vaihtamalla isäni sitten hankki minulle useita puuttuvia taskarinumeroita. Olihan niiden ilmestyminen alkanut vain nelisen vuotta sitten, joten aiempaakin materiaalia oli vielä kohtalaisen hyvin saatavilla. Tällä eka reissulla kokoelmani karttui ainakin taskareilla numero 14 Perhonen sentään, 15 Varsinainen välkky ja tuolla jouluisen pettymyksen tuoneella numero 17 Roopen joulutervehdyksellä. 

Jatkossa jouduin sitten kustantamaan kaikki taskarien hankintani aivan itse. Aina kun joku kavereistani oli huomannut uuden taskarin ilmestyneen kiskalle, alkoi valtaisa rahanhankintaoperaatio. Vanhemmilta ei voinut pyytää, enää ei luonto antanut periksi, mutta pulloja keräämällä ja vanhoja leluja kavereille myymällä sitä aina jotenkin sai tarvittavan summan kasaan. Huomaan että keräilijä ei pääse karvoistaan ja edelleen painiskelen saman ongelman kanssa kuin aikoinaan, toki hiukan eri kokoluokassa. Ostaisiko kokoelmasta vielä puuttuvan Akun näytenumeron vai lyhentäisikö asuntolainaa, kas siinäpä pulma! 

Mutta muistelot sikseen ja asiaan. Kyse oli siis referoida Aku Ankan taskukirjaa numero 16 Voimakolmikko. Kuten jo alussa mainitsin, siihen aikaan kaikki Disneytarinat kelpasivat lukemisen tuskaan mainiosti. Ei tuohon aikaan huonoja sarjoja ollutkaan. Oli vain hyviä ja erittäin hyviä jaksoja. Kyseisen kirjan tarinat ovat siis tätä tunnettua italotuotantoa kannesta kanteen. 

Esinäytös

Tarina: Gian Giacomo Dalmasso Piirrokset: Giuseppe Perego

Esinäytös muine kehystarinoineen on yhteensä peräti 27 sivun mittainen, eri piirtäjien ja kirjoittajien tarinat yhdeksi kokonaisuudeksi liitävä kertomus. Mielestäni se toimii edelleen kohtalaisesti, vaikkakin vaahtosammuttimen kokoisena kirjaa piti ilman muuta yhtenä yhtenäisenä tarinana. Mitä nyt Walt-sedän käsiala on hiukan muuttunut tarinaa piirtäessään. 

Kirjan käännöstyöstä on vastannut Liisa Ryömä.

  

1. tarina Aku ja vanha velkakirja
Tarina:Carlo Chend,Piirrokset:Luciano Gatto

 Tarinassa Aku perii mutkan kautta puolet Roope-sedän omaisuudesta ja alkaa tapansa mukaan tuhlailla osuuttaan suruttomasti. Juoni rakentuu Akun huikentelevuuden ja Roopen epätoivoisen vastatodistusaineiston etsinnän pohjalle. 

Tarinasta on jäänyt ainakin omaan mieleeni monia ikimuistoisia lausahduksia. Esimerkiksi veljenpoikiaan bussipysäkille saattavan Akun kuolemattomat sanat: "peskää kaula ja korvat aamuin illoin". Tästä sitä riitti saivarreltavaa äiteelle iltapesun aikaan... 

Lähtiessään sitten tuhlailemaan valtaisaa omaisuuttaan Aku tulee ostaneeksi jäätelöntuskassaan koko jätskikioskin, kun muuten ei olisi saanut sieltä palvelua. Akun tokaisu: "Kallista, mutta hyvää" muodostuikin kaveriporukassamme lentäväksi lauseeksi ja sai jopa nuukan isäpappanikin hymähtämään hyväksyvästi. 

Sivulla 26 esiintyy eräs ensimmäisistä mieleen jääneistä nimimuunnoksista: Ankkalinnan sinfoniaorkesterin johtaja "Ukko Komu", jonka äitini suomensi minulle aivan oikein kapellimestari Okko Kamuksi.

 

2. tarina Roope-setä kohtaa voittajansa

Piirrokset: Giulio Chierchini

Roope-setää vikittelevä Hullu-Riitta päättää näyttää, että hän ja siis naiset yleensä ovat etevämpiä liikeasioissa, kuin miehet. Omintakeisin keinoin hän ottaakin muutamia maukkaita erävoittoja Roopesta. Lopullinen kamppailu käydään kuitenkin Intiassa, tarunhohtoisen Seepratimantin metsästyksen ympärillä. 

Omaan sanastooni ovat syöpyneet tältä ajalta muutama maukas nimi: Hullu-Riitan firman nimi, joka oli "Kepuli & kumppani" ja   mielenkiintoisen ammatin omaava "Diplomipatistaja" P.U.Pilli

Kymmenvuotiaan pojan sovinismista mieltä taas hiveli Roopen kommentti Hullu-Riitalle: "Keittiötyöt ja sukkien parsiminen ovat naisten töitä". Eihän toki sankariamme Roopea saa kukaan, etenkään naispuolinen kilpailija voittaa! 

 

3. tarina Aku Ankka ja uskomaton ametisti

Juoni: Abramo Barosso, Käsikirjoitus: Giampaolo Barosso, Piirrokset: Massimo De Vita

Markkinavoimien ja rahan valtaan nojautuva opettavainen tarina alkaa siitä, kun aarteensukellusta harrastava Aku löytää sattumalta meren pohjassa lojuvasta vanhasta ruukusta jättimäisen ametistin. Vaikka kultasepänliike arvioi jalokiven sadan miljoonan arvoiseksi, se ei kuitenkaan tee Akua rikkaaksi, vaan siitä juuri hänen kokemansa vaikeudet alkavat.

Jaksossa nähdään Roope-sedän itaruutta mainiosti kuvaava legendaarinen kohtaus, jossa Aku tulee rytinällä Roopen toimistoon ja tämä on jo vähällä pamauttaa tungettelijaa aataminaikuisella kanuunallaan. "Vitsailusi vuoksi yksi tulitikku kului hukkaan. Se maksaa melkein pennin" totesi Roope ja lisäsi summan Akun pitkään velkalistaan. 

Italialaista mentaliteettia kuvaa hyvin kohtaus, jossa Taavi Ankka neuvoo Akua tekemään vakuutuspetoksen, jotta saisi jalokivestään taloudellista hyötyä! 

 

4. tarina Aku Ankka ja Euroopan-setä

Tarina: Pier Carpi, Piirrokset: Massimo De Vita

Jo sarjan nimestä ja Akun lausahduksesta "Hän lähti Ankkalinnasta Eurooppaan ja rikastui hirmuisesti" selviää, että nyt ollaan muualla kuin Euroopassa.   

Alussa Aku saa sähkeen jossa hänen setänsä, rikkaaksi tiedetty Riku Ankka, on tulossa kyläilemään Akun luo. Vanhahkon Rikun mahdollisesti itselleen lankeavaa perintöosuutta kyttäävä Aku pyrkii olemaan tulokkaalle mielin kielin, yrittäessään samalla pitää vieraansa piilossa muilta sukulaisiltaan. Riku osoittautuu kuitenkin vaativaksi vieraaksi ja tämä saa Akun mukaan monenlaisiin hauskoihin kommelluksiin. 

Jälleen kuolemattomia lauseita: merimiehen legendaarinen tokaisu laivalta rantaa kohden kroolaavasta Akusta: "Kaho ihmettä! Ankka ui".Toinen visuaalisesti ja sanallisesti mainiosti toteutettu kohtaus on Akun ja aivan entisen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonia muistuttavan ravintolan johtajan sanailu Akun maksamattomasta ateriasta. Aku: "Kas kun... tuota ...en pysty maksamaan laskua...", Johtaja: "Mitäääh?", Aku: "Minä korvaan sen työlläni! Raadan keittiössä vaikka koko yön".   

 

5. tarina Roopen kultailokaasu

Tarina: Guido Martina, Piirrokset: Romano Scarpa, Tussaus: Giorgio Cavazzano

Alussa talousmurheiden vaivaama Roope-setä tekee kuolemaa, kunnes kiitos Pelle Pelottoman nerokkaan keksinnön, kultailokaasun, hänet saadaan takaisin elävien kirjoihin. Vihulaiset kuitenkin uhkaavat häntä jatkuvasti ja ovat valmiita anastamaan Roopen rahat. Edellä mainitusta Kultailokaasusta löytyy kuitenkin keino saattaa rahat turvaan avaruuteen. 

Seuraavassa muutama kirjan ilmestymisaikaa kuvaava juttu. Tupun, Hupun ja Lupun tanssiman ilotanssin sanat menevät: "Dägä-dägä-dägä-dää", johon Aku hiukan vastenmielisesti tokaisee "Voi noita nykyajan tansseja". Diskovillityshän oli tuohon aikaan kuumimmillaan. Lisäksi sekaannus kirjainyhdistelmän merkityksestä jossa KK:n luullaan aluksi tarkoittavan 1970-luvun alun popparijulkkista Kari Kuuvaa! Tällaiset asiat eivät toki hevillä aukea nuoremmille lukijoille. 

Lopulta Roope, Aku ja pojat leijuvat avaruudessa ja Akun kysyessä Tupulta, Hupulta ja Lupulta avaruuskapselissa: "Mitäs te sanotte pojat?". Patologisia koulupinnareita kun ovat, he vastaavat nasevasti: "360 kilometrin päässä koulusta ei sanota muuta kuin: hyvin menee!". Näin siis meitä opetettiin aikoinaan vihaamaan koulunkäyntiä! 

 

6. tarina Aku Ankka ja ruotsalaiset tulitikut
Tarina: Guido Martina, Piirrokset: Romano Scarpa, Tussaus: Giorgio Cavazzano

Kyseisen taskarin ehkäpä tunnetuin jakso on kirjan päättävä mainio tarina: Aku Ankka ja ruotsalaiset tulitikut. Siinä seikkaillaan juonikäänteiltään rikkaassa agenttitarinassa monien omaperäisten tyyppien joukossa. Alkusivulla onkin esitelty jakson keskeiset henkilöhahmot ja heidän roolinsa. Eräs mainioimmista on ranskalainen, olutta kittaava ja piippua sauhuttava komisario Georges. Juuri piipun sytyttämiseen käytetyt ruotsalaiset tulitikut (swedish match) nousevatkin tarinan erääksi johtolangaksi. 

Jakso on täynnä omaperäisiä ja toinen toistaan eriskummallisempia juonenkäänteitä, joilla äkkiä lukemalla ei tunnu olevan paljoakaan tekemistä keskenään. Aivan kuin tarina olisikin kasattu useista erillisistä jutuista yhteen nitomalla. Ehkä tämä juuri onkin se kiehtova lukijaa koukuttava tekijä. Koskaan ei tiedä mitä seuraavalla aukeamalla mahtaa tapahtua. Etenkin Karhukoplan ulkoistama tomaattiryöstö tuntui lapsena, lähes 40-vuotta sitten jotenkin oudolta. 

 

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan niin tämä, kuin monet muutkin aikakauden Disney julkaisut loivat hyvin pitkälle pohjaa kasvavan pojanmossin tulevalle maailmankuvalle. Kun tarkemmin muistelee, tulee käyttäneeksi edelleen monia sananparsia ja sukkeluuksia sekä aivan todellista faktaakin juuri näistä ensimmäisistä mieleen jääneistä julkaisuista. 

Nykyisin tulee kiinnitettyä aivan eri lailla huomiota eri piirtäjien piirrosjälkeen ja ruutujen väritykseen. Värit (vain joka toinen aukeama väritetty) ovat aikakaudelleen ominaiset räikeät ja mm. taustojen väri vaihtelee ilman mitään selvää logiikkaa. Yhdessä ruudussa taivas on sininen, seuraavassa keltainen ja sitten jo vaaleanpunainen. Jännää, että kaoottinen värien käyttö ei sinällään heikennä tarinan toimivuutta tai nostalgia-arvoa, päinvastoin. 1970-luvulla toki värejä käytettiin yleensäkin radikaalimmin ja ennakkoluulottomammin kuin nykyisin. Silloinhan alettiin vapautua kaikin tavoin "mustavalkoisesta" aikakaudesta ja kaikki missä vain värejä oli käytelty runsaasti koettiin hyväksi. Voisihan olla, että "oikein" uudelleen väritetyt ruudut eivät toimisikaan enää samalla tavalla, mene ja tiedä... 

Vaikuttaisi myös, että joissain kohdissa sensuuri on iskenyt piirroksiin jossain vaiheessa taittoa. Esimerkiksi aseita ja jopa kävelykeppejä on poistettu väkivaltaisista kohtauksista, vaikkakin puhekuplissa niihin edelleen viitataan. Tosin taas vailla minkäänlaista logiikkaa, sillä kyllä väkivaltaa esiintyy runsaastikin ja aseita vilahtelee oikein olan takaa (mm. Ruotsalaisissa tulitikuissa). Muutkin nykyisin kauhistuttavat paheet ovat vahvasti mukana.  Esimerkiksi Hullu-Riitta polttelee tupakkia (s.60-61) kuten leidit ainakin. En edes muista lapsena noteraaneeni kyseistä tai juuri muitakaan sauhuttelukohtauksia millään lailla. Itse asiassa muistan vain huvittuneeni Roopen leyhytellessä komisario Georgeksen tupruttelemia sankkoja savupilviä toimistossaan. Olihan tupakointi 1970-luvulla huomattavasti nykyistä yleisempää ja sallittavampaa. Vaikka aikaa kultaakin muistot, ovat tarinat edelleen näin nelisenkymmentä vuotta myöhemmin silti ajattomia kaikessa naiiviudessaankin.

  

Hannu Heiskanen

Ankisti lintukaupunki Kotkasta

 

 

Faktatiedot: Inducks

Kuvat: omat skannaukset 1. painoksesta

Tämä juttu julkaistiin Kvaakin artikkeleita palstalla alkuvuodesta 2013

Sarjakuvalehtien säilytys

 
04.06.2003, klo 14:10:43 » Timo Ronkainen
 

Ankkalinnan Pamauksen numerossa 10 oli aiheena keräily ja osaltaan käsiteltiin myös hajoavaa pahanhajuista hapollista paperia. Lainaan jutustani tämän palan:
"Säilytys Lehtien säilytys on melkoisen hurjaa touhua USA:ssa. Meillä Suomessa vartavasten sarjakuvien säilyttämiseen tehtyjä "Mylareita", erikoismuovista tehtyjä taskuja taitaa saada vain parista sarjakuvakaupasta. Puhumattakaan happovapaasta kartongista tehdyistä koteloista. Etenkin hyvin vanhojen lehtien kohdalla säilytysongelman tekee niiden oma paperi. Lehdet on painettu kovin hapokkaalle paperille ja juuri niiden hapokkuus tuhoaa ajan kuluessa niiden kuidut. Paperi muuttuu ruskeaksi ja haurastuu. Lehti hajoaa itsestään. Hapokas paperi ensin kellastuu ja muuttuu sitten ruskeaksi. Paperilla on myös selkeä tunkkaisen etikkainen tuoksu. Prosessi nopeutuu huonosta säilytyksestä johtuen. Paperin kuituihin sitoutunut happo vapautuu pikkuhiljaa muuttaen paperin ruskeaksi ja lopulta se alkaa murentua. Parhaiten tämä on näkynyt vanhoissa sanomalehdissä joita on säilytetty museoissa. Käytännössä tälle on vaikea kotikonstein tehdä mitään. Oikealla säilytyksellä prosessia voi ainoastaan hidastaa. Kuiva paikka ja viileä lämpötila on suositeltavin. Oikein pidettyinä lehdet säilyvät 70-100 vuoden ajan (kenties ylikin) haurastumatta. USA:ssa, missä keräily on iso bisnes, on olemassa sarjakuvalehtien restaurointipalveluita jotka korjaavat lehtien virheitä. Restaurointiin suhtaudutaan kuitenkin ristiriitaisesti. Pahimmillaan korjailu voi tehdä pikemminkin lisää tuhoa. Omatekoinen "restaurointi" on repeämien teippausta ja liimailua. Valitettavasti teipissä oleva liima tahraa lehden. Lopulta teippi kuivuu ja irtoaa jättäen tumman jäljen.
Ammattimaiset restauroijat tekevät hyvää jälkeä ja mm. kellastumista poistetaan kemiallisin valkaisuin. On myös kemiallisia keinoja, joila paperi muutetaan hapottomaksi. Työ on kuitenkin kallista ja aikaavievää.
Suomessa paperirestaurointia tehdään lähinnä vain museoissa, eikä sarjakuvien museorestaurointi ole kannattavaa, etenkään yksityishenkilöille. Museoiden restaurointikohteet ovat yleensä hyvin vanhoja käsikirjoituksia, karttoja ja nuotteja. Kannattaa myös muistaa että kun Suomessa vanhimmat sarjakuvalehdet ovat 1950-luvulta, Yhdysvalloissa lehtiä on julkaistu jo 1930-luvulta lähtien joten niiden kärsimät vauriot ovat suuremmat. Suomalaisissa lehdissä tuskin on vielä havaittavaa haurastumista.
Kotikonsteilla hapotonta paperia Amerikkalaisella keräilijällä, Barks-fanilla ja sarjakuvakauppias John Nicholsilla on kuitenkin eräs kotikonsti tehdä paperi hapottomaksi. Hän ei takaa sen täydellisyyttä, mutta lainaan tähän tuon niksin.
Menetelmä on tarkoitettu lehdille, jotka ovat jo hieman alkaneet haurastua. Tarveaineet ovat styroksinen kookas kylmäkotelo, sellainen jossa pidetään eväsjuomat kylminä; kevyt puinen nuija, pieni kestävä muovipussi ja purkillinen ammoniumkloridikiteitä. Ammoniumkloridia pitäisi saada apteekeista ja ne näyttävät pieniltä valkoisilta kiviltä. Apteekkari voi joutua tilaamaan niitä. Tutummalta nimeltään aine on salmiakkia, puhtaassa muodossa. Sitten erittäin tärkeää: prosessi on hyvä tehdä ulkotiloissa. Ammoniumkloridin tuoksu on erittäin voimakasta, eikä sitä pitäisi hengittää. Ensiksi laitetaan vajaa kourallinen kiteitä muovipussiin. Puunuijalla hakataan kiteet karkeaksi jauhoksi, vrovaisesti muuten pussi voi mennä rikki. Jauhe asetetaan styroksiboksin pohjalle, yhteen kulmaan. Laatikon pohjalle asetellaan käsiteltävät lehdet, 1-20 kpl. Kemikaalien ei ole suositeltavaa olla kosketuksissa lehtiin. Laita kansi tiiviisti päälle. Anna olla yhden päivän ajan, jonka jälkeen kannattaa lehtipino kääntää ylösalaisin. Sitten annat lehtien olla vielä yhden päivän ajan tiiviisti suljetun kannen alla. Parin päivän jälkeen lehdet tuntuvat taipuvaisen notkeilta, melkein kuin kosteilta. Niissä on myös hyvin voimakas ammoniakin haju, jonka vuoksi niiden täytyisi olla vielä ulkona päivän pari tuulettumassa. Suomen sateinen kesä voi tosin estää tämän koko prosessin. Kiteistä vapautuva ammoniakki reagoi hapon kanssa neutralisoiden sen. Paperin happamuuden voi testata lakmuspaperiliuskalla. Niitä saa myös apteekista. Jos paperiliuska muuttaa väriään siniseksi, paperi on hapoton.
Tämä konsti vain niille, jotka omaavat vähän isomman nipun haurastumisvaarassa olevia lehtiä. Nichols itse on ollut menetelmään tyytyväinen. Käytettyä ammoniumkloridia ei pidä heittää roskiin tai viemäriin, vaan se tulee käsitellä ongelmajätteenä. Kemikaalin käyttöturvallisuustiedotteen voi saada apteekista, mutta esimerkiksi tämä linkki on hyvä: http://www.isvet.fi/pdf2/MS000038.pdf Vaikka ammoniumkloridi onkin myrkkyä, on sitä salmiakkipastilleissa vain noin 5%, reilusti alle haitallisen määrän."
Lisäksi lehtien säilytyksestä kysyin keräilijänäkin tunnetulta Don Rosalta:
"K: Kuinka säilytät omaa sarjakuvakokoelmaasi? Mikä on ideaalitapa säilyttää sarjakuvalehtiä?
DR: Paras tapa säilyttää sarjakuvia tai aivan mitä tahansa vanhoja lehtiä on pitää niitä arkistolaatuisissa pahvisissa varastointikoteloissa suhteellisen tiiviisti pinottuina pystyasentoon kirjojen tapaan. Arkistolaatuinen tarkoittaa hapotonta pahvia. Säilytyspaikkana paras on viileä, hämärä tila jonka ideaalinen suhteellinen ilmankosteus on 50%. Lehtiä ei tosiaankaan ole tarpeellista, eikä oikeastaan edes pitäisi säilyttää muovisissa "comic bageissa" taustapahveilla tuettuina tai ilman. Aina kun joku kysyy näitä asioita olen innokas vastaamaan tähän kumotakseni moisen hupsun myytin. Nuo muovit ja taustapahvit ovat tarpeellisia silloin kun lehdet ovat esillä kaupassa jossa niitä liikutellaan jatkuvasti. Paitsi että muovitaskuista ei liiemmälti ole apua lehtien säilyttämisessä, ne saattavat jopa vahingoittaa niitä pidemmällä aikavälillä, koska ainakin halvimmissa on haitallisia kemikaaleja. Ei ole lainkaan huono ajatus pitää vanhempia lehtiä Mylar-taskuissa, vaikkakin kaikkein kalleimpien laatujen käyttö on turhaa. Pidän vanhimpia lehdistäni Mylites-pusseissa, jotka ovat Mylaria ohuempaa muovia, vain että niiden käsittely olisi helpompaa. Mutta nekin maksavat yli viisi senttiä kappaleelta, ja jos omistaa ison kokoelman tulee siitä aika pitkä penni siitäkin. Kannattaa muistaa että muovitasku ei säilö lehteä, ainoastaan suojaa sitä käsittelyltä jos se on kovin hauras. Sarjakuvat ainakin Amerikassa on useimmiten painettu halvalle paperille, joka hajoaa itsestään noin sadassa vuodessa vaikka se olisi kuinka hyvin säilötty. Se ei minua haittaa koska teen itsekin samoin aikanaan enkä siten ole enää asiaa murehtimassa. USA:n Kongressin Kirjastossa harvinaisia tai historiallisia teoksia säilötään kemiallisten kylpyjen ja kuivausten avulla, mutta saman tekeminen sarjakuvalehdille muuttaisi niiden alkuperäistä sisäistä kauneutta siinä määrin että samoin tein ne voisi mieluummin kuvata ja säilöä CD-levyille. Alkuperäisten sallittaisiin hajota pölyksi omia aikojaan."
Toivottavasti jaksoitte lukea. Ja jep. AP 10 on loppuunmyyty. Muuten olisin tyytynyt vain mainostamaan ;-)
Timo
 
   

Lisää artikkeleja linkkien takaa!

Akun pelastaja!